Mummolassa

Eilen kävin kahvilassa. Kiipesin portaat ylös tiskille, noukin mukaani pullan sekä kupposen teetä ja maksoin ostokseni. Kahvila oli rakennettu vanhaan suureen omakotitaloon, ja yhden ison salin sijasta se koostui kolmesta pienemmästä huoneesta ja erillisestä aulasta. Koska kaksi ensimmäistä huonetta olivat lähes pullollaan jo kypsään ikään ehtineitä kahvinjuojia, suuntasin kulkuni kammareista viimeiseen, joka vielä tuolloin oli ilokseni tyhjillään.

Asetuin huoneen perimmäiseen nurkkaan ja aloin jyrsiä nisua ja kaataa teetä kurkkuun. Tuskin olin kuitenkaan ehtinyt muutamaa puraisua pitemmälle, kun privaattisaliinikin alkoi virrata kaikista mahdollisista ilmansuunnista naisvanhuksia, ja vielä niitä vääränlaisia. Ei sellaisia leppoisia ja mukavia jotka hihittävät, puristelevat sukulaislapsia poskista ja antavat joululahjaksi kympin ja suklaakonvehteja, vaan niitä kärttyisiä, jotka valloittavat ruokakaupan peliautomaatit, sättivät koululaisia ja irvistelevät busseissa. Ennen kuin olin ehtinyt syödä vehnäseni loppuun asti, huomasin istuvani keskellä valtavaa ja vihaista eläkeläisarmeijaa, joka ryysti kahvia tassilta ja jakoi kutomisvinkkejä. Sukkapuikot kilisivät tahdissa niin että äänivalli murtui, kun villalankasissien johtaja karjui silmukoiden lukumääriä ja suuntaa sokeana seuraaville joukoilleen. Äkkiarvaamatta rauhallinen kahvihetkeni muuttui hermojarepiväksi selviytymistehtäväksi keskellä vihollisleiriä. Ymmärsin, että normaalit käytöstavat ja -normit oli nyt unohdettu, ja salissa vallitsivat tästä eteen päin viidakon lait; juo teesi tai happamoidu mummoksi.

Koittelin suuni kapasiteettia tunkiessani pullaa ja juomaa suuhuuni alati kiihtyvään tahtiin. Mummot kuitenkin nostivat panoksia sitä mukaa kun tarjottimeni keveni. Kun pullastani oli jäljellä enää muisto ja viiksiini takertuneet sokerinmurut, eläkeläiset kaivoivat käsilaukuistaan villatöittensä vierelle Läkerol- ja Pectus-askeja, joiden sisältämät pikkupastillit alkoivat murskaantua tekohampaita vasten tuskallisen narinan ja kirskumisen siivittäminä. Kun se ei yksinään riittänyt murtamaan minua, nousi veskoista esille vielä ET-lehtiä ja valokuvia evakkovuosista Itä-Hämeessä. Verinen hiki kohosi otsalleni, kun tavoittelin vielä puolillaan olevaa teemukiani.

Olin kaukopartiomies pitkällä vihollislinjojen takana, olin yksinäinen tiedustelija Vietnamin viidakoissa, olin vastarintamies Ranskan maaseudulla. Kulissini olivat vaarassa sortua hetkenä minä hyvänsä, eikä silloin kestäisi kauaa, kun löytäisin itseni seurakunnan bingosalin taukohuoneesta raaputtelemasta raha-arpoja ja voivottelemasta eläkkeeni pienuutta. Hetkenä minä hyvänsä armoton mummojengi huomaisi keskuudessaan kyhnöttävän avuttoman nuorenmiehen, helpon saaliin. Pian sain kuitenkin huomata, että kaikki tähän asti kokemani oli ollut vasta alkusoittoa, pelkkiä paukkupanoksia ja vaahtomuovimiekkoja. Pahin odotti vielä nurkan takana.

Kun teemukini pohja alkoi häämöttää ja pelastukseni olla lähellä, alkoi ympäriltäni kuulua ulvovaa valitusta nyky-yhteiskunnan ja -nuorison tilasta. Sain kuulla, että Kivennavalla ja Kalastajasaarennossa sentään osattiin vielä käyttäytyä eikä tarvittu mitään internetiä ja eläkkeet ne tuli sentään silloin vielä ajallaan ja olivat melkein tuplasti suuremmat eikä metsätöitäkään tehty koneilla vaan kirveillä perkele ja eikä ruokaa ostettu marketeista vaan ensin teurastettiin pettujauhot ja sitten niitettiin possut ja ihan kaikki muukin oli ennen paremmin, kun ei ollut sähköäkään, joka on muuten ryssävakoojien juoni.

Tuolloin en enää kestänyt. Luhistuin, murenin ja sorruin. Ponkaisin ylös tuolistani niin että teetipat roiskuivat, loikkasin pöydälle seisomaan ja huusin että paskanmarjat. Karjuin että ennen oli rutto, maailmansotia, kaksi tv-kanavaa ja kesälläkin pakkasta, kun nykyään on digitaalikelloja kaikilla, etelänlomia ja hissi melkein joka kerrostalossa. Kun olin saanut spontaanin saarnani loppuun, huomasin yllättäneeni vihollisen täysin; kutominen seisahtui, valittaminen lakkasi ja Pectusta jauhavat leuat pysähtyivät. Tuolloin ymmärsin hetkeni koittaneen, ja pakenin paikalta harppoen tukisukkaisten vastustajieni ja villalankakerien yli kohti kahvilan ovea.

Kun pääsin kadulle asti, pingoin kohti kotia minkä tennareistani pääsin. En vilkaissutkaan taakseni, mutta kuulin huovutettujen myssyjen suhisevan ilmavirrassa ja tunsin rollaattorien pyöristä sinkoilevien kipinöiden lämmön. Vaikka tiesinkin peittoavani lonkkaleikatut vanhat tädit kilpajuoksussa takaperin, en hidastanut vauhtia kuin vasta korttelien päässä. Marssin sisään helvettiin ja tulin sieltä voittajana takaisin, vaikka maistoinkin tragediaa ja draamaa turhan suurella lusikalla. Oli lähellä, etten menettänyt ihanaa nuoruuttani ja ajautunut ikuiseen villasukkalimboon kurkistelemaan ikkunanraosta ja tekemään valituksia naapureista. Kun pääsin kotiin, vannoin juovani jatkossa vain kaljaa.