Mummolassa

Eilen kävin kahvilassa. Kiipesin portaat ylös tiskille, noukin mukaani pullan sekä kupposen teetä ja maksoin ostokseni. Kahvila oli rakennettu vanhaan suureen omakotitaloon, ja yhden ison salin sijasta se koostui kolmesta pienemmästä huoneesta ja erillisestä aulasta. Koska kaksi ensimmäistä huonetta olivat lähes pullollaan jo kypsään ikään ehtineitä kahvinjuojia, suuntasin kulkuni kammareista viimeiseen, joka vielä tuolloin oli ilokseni tyhjillään.

Asetuin huoneen perimmäiseen nurkkaan ja aloin jyrsiä nisua ja kaataa teetä kurkkuun. Tuskin olin kuitenkaan ehtinyt muutamaa puraisua pitemmälle, kun privaattisaliinikin alkoi virrata kaikista mahdollisista ilmansuunnista naisvanhuksia, ja vielä niitä vääränlaisia. Ei sellaisia leppoisia ja mukavia jotka hihittävät, puristelevat sukulaislapsia poskista ja antavat joululahjaksi kympin ja suklaakonvehteja, vaan niitä kärttyisiä, jotka valloittavat ruokakaupan peliautomaatit, sättivät koululaisia ja irvistelevät busseissa. Ennen kuin olin ehtinyt syödä vehnäseni loppuun asti, huomasin istuvani keskellä valtavaa ja vihaista eläkeläisarmeijaa, joka ryysti kahvia tassilta ja jakoi kutomisvinkkejä. Sukkapuikot kilisivät tahdissa niin että äänivalli murtui, kun villalankasissien johtaja karjui silmukoiden lukumääriä ja suuntaa sokeana seuraaville joukoilleen. Äkkiarvaamatta rauhallinen kahvihetkeni muuttui hermojarepiväksi selviytymistehtäväksi keskellä vihollisleiriä. Ymmärsin, että normaalit käytöstavat ja -normit oli nyt unohdettu, ja salissa vallitsivat tästä eteen päin viidakon lait; juo teesi tai happamoidu mummoksi.

Koittelin suuni kapasiteettia tunkiessani pullaa ja juomaa suuhuuni alati kiihtyvään tahtiin. Mummot kuitenkin nostivat panoksia sitä mukaa kun tarjottimeni keveni. Kun pullastani oli jäljellä enää muisto ja viiksiini takertuneet sokerinmurut, eläkeläiset kaivoivat käsilaukuistaan villatöittensä vierelle Läkerol- ja Pectus-askeja, joiden sisältämät pikkupastillit alkoivat murskaantua tekohampaita vasten tuskallisen narinan ja kirskumisen siivittäminä. Kun se ei yksinään riittänyt murtamaan minua, nousi veskoista esille vielä ET-lehtiä ja valokuvia evakkovuosista Itä-Hämeessä. Verinen hiki kohosi otsalleni, kun tavoittelin vielä puolillaan olevaa teemukiani.

Olin kaukopartiomies pitkällä vihollislinjojen takana, olin yksinäinen tiedustelija Vietnamin viidakoissa, olin vastarintamies Ranskan maaseudulla. Kulissini olivat vaarassa sortua hetkenä minä hyvänsä, eikä silloin kestäisi kauaa, kun löytäisin itseni seurakunnan bingosalin taukohuoneesta raaputtelemasta raha-arpoja ja voivottelemasta eläkkeeni pienuutta. Hetkenä minä hyvänsä armoton mummojengi huomaisi keskuudessaan kyhnöttävän avuttoman nuorenmiehen, helpon saaliin. Pian sain kuitenkin huomata, että kaikki tähän asti kokemani oli ollut vasta alkusoittoa, pelkkiä paukkupanoksia ja vaahtomuovimiekkoja. Pahin odotti vielä nurkan takana.

Kun teemukini pohja alkoi häämöttää ja pelastukseni olla lähellä, alkoi ympäriltäni kuulua ulvovaa valitusta nyky-yhteiskunnan ja -nuorison tilasta. Sain kuulla, että Kivennavalla ja Kalastajasaarennossa sentään osattiin vielä käyttäytyä eikä tarvittu mitään internetiä ja eläkkeet ne tuli sentään silloin vielä ajallaan ja olivat melkein tuplasti suuremmat eikä metsätöitäkään tehty koneilla vaan kirveillä perkele ja eikä ruokaa ostettu marketeista vaan ensin teurastettiin pettujauhot ja sitten niitettiin possut ja ihan kaikki muukin oli ennen paremmin, kun ei ollut sähköäkään, joka on muuten ryssävakoojien juoni.

Tuolloin en enää kestänyt. Luhistuin, murenin ja sorruin. Ponkaisin ylös tuolistani niin että teetipat roiskuivat, loikkasin pöydälle seisomaan ja huusin että paskanmarjat. Karjuin että ennen oli rutto, maailmansotia, kaksi tv-kanavaa ja kesälläkin pakkasta, kun nykyään on digitaalikelloja kaikilla, etelänlomia ja hissi melkein joka kerrostalossa. Kun olin saanut spontaanin saarnani loppuun, huomasin yllättäneeni vihollisen täysin; kutominen seisahtui, valittaminen lakkasi ja Pectusta jauhavat leuat pysähtyivät. Tuolloin ymmärsin hetkeni koittaneen, ja pakenin paikalta harppoen tukisukkaisten vastustajieni ja villalankakerien yli kohti kahvilan ovea.

Kun pääsin kadulle asti, pingoin kohti kotia minkä tennareistani pääsin. En vilkaissutkaan taakseni, mutta kuulin huovutettujen myssyjen suhisevan ilmavirrassa ja tunsin rollaattorien pyöristä sinkoilevien kipinöiden lämmön. Vaikka tiesinkin peittoavani lonkkaleikatut vanhat tädit kilpajuoksussa takaperin, en hidastanut vauhtia kuin vasta korttelien päässä. Marssin sisään helvettiin ja tulin sieltä voittajana takaisin, vaikka maistoinkin tragediaa ja draamaa turhan suurella lusikalla. Oli lähellä, etten menettänyt ihanaa nuoruuttani ja ajautunut ikuiseen villasukkalimboon kurkistelemaan ikkunanraosta ja tekemään valituksia naapureista. Kun pääsin kotiin, vannoin juovani jatkossa vain kaljaa.

Mulla oli tänään päällä haalarit

Viime aikoina oon pistänyt merkille, että internet on pullollaan suomalaisia pukeutumis- ja muotiblogeja. Vaateblogeissa vantaalaiset lukiolaistytöt muikistelee peilin kautta otetuissa valokuvissa ja kertovat, millaisia vaatteita ovat minäkin viikonpäivänä pitäneet yllään. Niitä luetaan paljon, enkä ymmärrä miksi. Samanaikaisesti olen kuitenkin huomannut, ettei tätä blogia lue kukaan muu kuin minä ja ehkä toisinaan tyttöystäväni. Koska munkin sisällä asuu pieni ja huomionhakuinen opiskelijatyttö pääkaupunkiseudulta, aion nyt kalastella hieman uusia lukijoita selostamalla mun tämänpäiväisiä vaatevalintoja.

Aamulla pukeuduin ekaksi vanhoihin verkkareihin, mustavalkoraidalliseen t-paitaan ja ruudulliseen flanellipaitaan. Nää verkkarit taitaa olla kymmenkunta vuotta vanhat, ja tän t-paidan oon ostanut joskus tuhat kuunkiertoa sitten henkkamaukasta. Flanellipaita sen sijaan on melko uusi, alle vuoden vanha. Tää on Savonlinnan Citymarketista ja yksi mun suosikeista. Näitä tais saada kolme kympillä. Pukeutumisen jälkeen vedin äkkiä aamupalan naamariin, hain radiopuhelimen kahvihuoneesta ja menin seuraavalle vaatekaapille.

Hetkellisen pohdinnan jälkeen mä päätin vetää edellämainittujen vaatteiden päälle vielä oranssit työhaalarit. Ne on palosuojatut ja niissä on paljon heijastimia, et ne on käytännöllisyyden lisäks myös turvalliset ja oikeestaan ihan kivan näkösetkin. En nyt millään saa päähän niitten merkkiä, mut selässä on kuitenkin isolla meidän firman logo. Sit jalkaan laitoin lyhytvartiset Sievin turvakengät, mitkä on veden-, öljyn- ja meteorikuuronpitävät. Ne on kanssa aika nätit, ja voisin melkein kuvitella pitäväni niitä ihan niin ku arkenakin, siis töitten ulkopuolella. Sit päähän laitoin vielä ruotsalaisvalmisteisen Protector-merkkisen suojakypärän. Skandinaavinen vaatesuunnittelu on ihan parasta, ja toi on täynnä just kivoja selkeitä ja kaarevia muotoja. Ihan täydellinen suojakypärä, jos multa kysytään! Vähän myöhemmin alkoi ukostamaan ja tuli melko hiostava ilma, joten kävin vielä sisällä riisumassa verkkarit haalarin alta ja vedin sadetakin niskaan. Se on semmonen ihan peruskiva hupullinen malli, oranssi sekin. Hienompiakin on kyllä olemassa, mut kyllä ton kanssa kehtaa tuolla laivan kannella heilua. Himaan en ehkä kuiteskaan veis sitä.

Sit kun eka työvuoro loppu tossa aamukasin aikaan, niin riisuin ton ylimmän vaatekerroksen ja vedin verskat takas jalkaan. Lisäks otin Sievit pois ja korvasin ne kans tommosilla pohjoismaisilla tosi makeilla sisäkengillä. Nää on tämmöstä sandaalimallia, ja ostin nää viime kesänä Tanskasta. Ei maksaneet muistaakseni kuin pari euroa. Nää on mustavalkoset ja näissä lukee Sport. Kohta meen vielä vähän urheilemaan, ja laitan päälle varmaan vihreen Haglöfsin treenipaidan, mustat shortsit ja siniset Asics-lenkkarit. Ne on mun suosikit!

Semmost tänään, saa nähä mitä laitan huomenna päälle. Raportoin niin pian ku mahollista!

T: Aleksi

PS: Melkein unohtu ihan mainita, että kaikkien noiden lisäksi mulla on tänään ollut päällä kolme päivää sitten pesty tukka, neljän päivän parransänki ja Ray-Ban -silmälasit<3

Nyt on kuuma ja leuka vuotaa verta

Ulkona paistaa aurinko ihan täysillä. Menen kohta nauttimaan siitä. Kiidän tuhatta ja sataa mäkiä alas ja olen näiden kulmien kuningas samalla kun linnut laulaa puissa ja rusketun ja tukkani muuttuu punaiseksi niin kuin se kesällä usein tekee.

Kuuntelen radiota. Siellä keskustellaan mopoista ja niillä hurjastelevista nuorista. Äsköinen soittaja kertoi, että mopoilla pitäisi päästä ainakin satasta ja että vene- ja mellakkapoliisit on kaikki nuijia. En muista koskaan mopoillessa törmänneeni venepoliisin, mutta ehkä kurvailin vain väärillä kulmilla. Tänhetkin soittaja tahtoisi kieltää mopedit ja vaihtaa ne polkupyöriin. Aika dorka, mopoja siistimpää ei olekaan. Mopoilla on siisti ajaa kovaa ja kolaroida. Harmittaa kun en koskaan oppinut keulimaan. Siitä ois tytöt tykänneet ja juosseet perään ja lähettäneet lentosuukkoja ja ehkä myös pyytäneet jätksille mäkkäriin tai nuokulle diskoon.

Ajoin äskön parran. Leikkasin leukaan ja nyt siinä on ammottava haava josta vuotaa niin paljon verta etten tiedä selviänkö tästä hengissä vai menehdynkö ehkä verenhukkaan. Toivottavasti en, siinä varmaan kestää tosi kauan eikä se ole kovin siistiäkään. Äiti joutuisi siivoamaan kaikki paikat ja pyykkäämään nämä vaatteetkin moneen kertaan. Jos joskus kuolen verenhukkaan tai räjähtämällä tai muuten vaan sotkuisesti, tahdon tehdä sen omassa kodissani tai jossain jo valmiiksi tosi likaisessa paikassa. Niin siitä ei koidu turhaa päänvaivaa ja puhdistamista muille.

Nyt radiossa soi Muska, joka laulaa jotain ihan kamalaa kappaletta. Annica-serkullani oli ennen koira jonka nimi oli Muska. Se ei osannut laulaa, mutta oli melko lihava ja muutenkin tosi erikoisen näköinen. Sillä oli verestävät silmät ja muutenkin melko krapulainen habitus. Se oli koirista paras.

Olisinpa eläkkeellä

Hetkittäin tuntuu siltä, että musta tulisi aika hyvä eläkeläinen.

Heräisin aikaisin aamulla ja kuuntelisin radiosta keskusteluohjelmia ja ratkoisin kryptoja. Toisinaan rakentelisin ja nikkaroisin kaikkea pientä ja opettelisin ehkä viimein sorvaamaan. Lukisin Päätaloa ja oppisin tuntemaan kaikki linnut, kukat ja puulajit. Lopettaisin Coca-Colan juomisen ja siirtyisin kokonaan teehen ja piimään, mutta karkista tykkäisin silti. En kuitenkaan mässyttelisi ihan liiaksi asti, sillä lääkäri on niin määrännyt.

Käyttäisin erikoisia tohveleita ja kantaisin mukanani aina tiheäpiikkistä muovikampaa. Sellaista, joka mahtuu näppärästi takataskuun. Möykkäisin naapurin pikkulapset pois pihalta tärvelemästä vaimoni ruusuja ja menisin sen jälkeen ajamaan nurmikon. Kesät viettäisin mökillä, jossa heräisin aikaisin aamulla, kuuntelisin keskustelohjelmia ja ratkoisin kryptoja. Kaikki olisi siis samoin kuin kaupungissa, paitsi että vesi pitäisi hakea kaivosta ja heittelisin päivisin tikkaa. Lastenlasten kanssa pelaisin mölkkyä ja Skip-boa vai mikä ihme sen korttipelin nimi nyt olikaan enkä häviäisi koskaan.

Söisin päivittäin ihan helvetisti keitettyjä perunoita ja aamuin illoin lautasellisen puuroa. Se pitää miehen tiellä, sanoisin, ja pakottaisin mölkyssä hävinneet lapsenlapsetkin maistamaan. Eivät ne tietenkään siitä tykkäisi, mutta isompana kiittäisivät että pappa se vaan oli kova jätkä kun opetti meidät syömään kaurapuuroa, sen takia ollaankin varmaan näin komeita ja lihaksikkaita nykyään, paitsi tytöt, niistä tulee kauniita ja sorjia.

Jos kaikki menee putkeen, onnellisemmat ajat alkavat jo 43:n vuoden päästä. Sitten saan olla kyyninen vanha pieru ihan luvan kanssa. Asiaa!

The bitch is back

Näin eilen kaupungilla hienon valkean Saabin. Se kuului Hitlerille. Tiedän sen, koska sen kylkeen oli kirjoitettu niin vihreällä spray-värillä. Sinä sanot että se on pelkkä töherrys eikä todista mitään, mutta minä sanon että ihan muuten tasan todistaa. Myönnän, että on vähän tyhmää sotkea omaisuuttaan spray-maalilla, varsinkin sellaista omaisuutta, joka maksaa niinkin paljon kuin tavallinen henkilöauto. Vielä tyhmempää olisi kuitenkin nimetä omat tavaransa jollekin muulle kuuluviksi, eikä sitä voi kukaan kieltää. Vai osaatko muka kuvitella, että kirjottaisit valtavan suurilla kirjaimilla autosi kylkeen Hitlerin auto, jos nimesi on oikeasti Virtanen? Et niin, enkä osaa minäkään. Näin ollen näkemäni valkoinen Saab oli Hitlerin oma, eikä tätä pysty kukaan kieltämään.

Aukottomista todisteistani huolimatta näky sai minut hämmästelemään muutamaa asiaa. Päällimmäisenä tuli mieleen, että miten mies, joka poltatti ruumiinsa, ampui itseään päähän ja kaiken tämän jälkeen söi vielä myrkkyä, on taas ajokunnossa. En voi tietenkään mennä takuuseen mistään, mutta pohdin asiaa hieman, ja keksin muutaman melko vakuuttavan oloisen teorian. Muista kuitenkin, että esitän tässä vain omia pohdiskelujani ja mietteitäni, enkä vielä toistaiseksi ole pystynyt todistamaan mitään seuraavassa lueteltua todeksi. Teen kuitenkin jatkuvaa ja väsymätöntä taustatyötä asian selvittämiseksi.

Mietin, josko valtakunnankanslerin kuolema olisikin sittenkin ollut vain liittoutuneiden propagandaa, keino saada kotona odottava kansa huokaisemaan helpotuksesta ja varmistumaan Saksan lopullisesta tappiosta. Ehkä Adolf pääsikin pakenemaan Führerbunkerista Kubelwagenin pyörät vinkuen läpi pommitetun ja savuavan Berliinin venäläisen nikkelin ja lyijyn vinkuessa korvissa. Henkeäsalpaava takaa-ajo on kenties päättynyt lentokentälle, jonka kiitoradalla kilpa-ajon hävinneet liittoutuneet ovat äkkiä parsineet kasaan hätävaleen vihollisensa kukistumisesta. Punainen propagandakoneisto on täyttänyt radioaallot ja lehtipainot uutisilla kolmannen valtakunnan grand old manin tekaistusta kuolemasta, samalla kun Hitlerin Messerschmitt on jo puksuttanut moottorit punaisena kohti Etelä-Amerikkaa ja sen myötämielisiä banaanivaltioita.

Toisaalta on yhtä lailla mahdollista, että totuutta on yrittänyt peitellä vastapuoli. Ehkäpä valtakunnan johto sai laivattua Hitlerin ja tämän rouvan salaa turvallisemmille vesille, kun liittoutuneille on samaan aikaan syötetty pajunköyttä Führerin itsemurhasta. Tämä on totta kai vaatinut lähes epäinhimillistä omistautumista ja uskollisuutta aatteelle muilta Saksan ykkösnimiltä. Tavallista rivipolitikkoa tai sotamiestä olisi eittämättä harmittanut lähteä Nürnbergiin hirtettäväksi, kun pomo loikoilee Rion rannalla vaimo kainalossaan. Todelliset puoluemiehet ovat tästä huolimatta varmasti nähneet asian valoisan puolen; Mojitojen ja rantalentopallon välissä Adolfilla on kivaa aikaa suunnitella Saksan toista tulemista.

Ei kuitenkaan voida sulkea pois sitä jokseenkin todennäköistä mutta umpitylsää vaihtoehtoa siitä, että kaikki sujui niin kuin kirjoihin ja kansiin on painettu. Ehkä Adolf katsoi Mauseria piippuun ja päätti päivänsä, eikä kaahaile enää koskaan. Ehkä Hitler eväsi oman ajolupansa syanidilla ja antoi kortin palaa kuolleen torsonsa mukana. Yhteisen hyvän ja liikenneturvallisuuden kannalta näin olisikin varmaan parempi. Adolf kun tuskin sai rajoitettua törttöilyään pelkästään politiikkaan, vaan hölmöilyt seurasivat mukana puhujapöntöstä autoon. Ehkä näkemäni Saab onkin siis vain muisto Hitlerin teinivuosilta, poikaporukalla tehty töhry muiden joukossa. Kenties nuorella fasistinalulla oli tapana nimikoida kaikki omistamansa tavarat valtavilla vihreillä kirjaimilla; omituinen tapa joka sopisi vallan hyvin yhteen muiden, vasta vähän myöhemmällä iällä ilmenneiden erikoisten päähänpinttymien kanssa. Ehkäpä näkemäni maantiekiitäjä onkin vain Hitlerin perintö sisarenpojille ja -tyttärilleen, muisto hassun sukulaissedän toilailuista. Niin tai näin, en tingi kannastani. Saab ja Hitler kulkivat ainakin joskus käsi kädessä.

Mikäli Adolf on kuitenkin saanut kakkosvaiheensa suoritettua ja on taas rautahevosen puikoissa, en malta olla pohtimatta mikä hänet on tuonut uudestaan Suomeen. Tein havaintoni Savonlinnalaisella parkkipaikalla, joka on hyvinkin voinut olla viimeinen pysäkki ennen Venäjää. Täältä kun on verrattain lyhyt matka itärajalle, ja viime kerrallahan Adolfin liiketoiminta naapurissamme ajautui katkeraan konkurssiin. Voi siis hyvinkin olla, että valtakunnankansleri paahtaa jo vitonen silmässä kohti Kremliä kuittaamaan vanhoja velkoja. Toisaalta Savonlinna on viivasuoran matkan päässä myös itäisestä Pohjois-Suomesta. Näin ollen on mahdollista, että Hitler on käynyt Saimaan rannalla S-marketissa vain täydentämässä tulitikku- ja sytytysnestevarastonsa, ennen kuin matka on jatkunut kohti Lappia. Eihän sitä tiedä jos sieltä löytyisi vielä muutama vaivaiskoivu poltettavaksi.

Kaiken tämän lisäksi minua kummastuttaa erityisesti Hitlerin autovalinta. Miksi ihmeessä moottoriteihin mieltynyt kansanauton kehittäjä on päätynyt ruotsalaisvalmisteisin ruostekasan puikkoihin? Äkkiseltään voisi kuvitella, että johtaja yrittää vain pitää matalaa profiilia, mutta järkyttävän näkyvästi ja hurjilla kirjaimilla tehty nimikointi ei varsinaisesti tue tätä teoriaa. Kenties Adolf on sapattivuosinaan vain sortunut viettämään sen verran hurjaa elämää, että reichsmarkit ovat päässeet loppumaan liiton arkin pohjalta, eivätkä varat ole enää riittäneet huippuluokan tiennielijään. Tämä voi hyvinkin olla osasyy laskeneisiin laatustandardeihin. Silti tuntuu omituiselta, ettei vaikkapa Ferdinand Porschen tallista ole löytynyt mitään kelpoa käyttöpeliä edes sopivaan leasing-hintaan vanhalle aseveljelle.

Ilmassa on paljon avoimia kysymyksiä, joihin aion vielä löytää vastauksen. Oli asian todellinen laita mikä tahansa, yksi asia on varmaa; Näin eilen Hitlerin Saabin. En tiedä onko Führerin jalka taas kaasulla, mutta aion selvittää asian ja raportoida tutkimuksistani tänne tasaisin väliajoin. Tällä hetkellä totuuden tietää vain yksi mies; kuski itse.

Nyt on kyllä nälkä

On niin nälkä että harmittaa. Tuntuu että voisin syödä vaikka perunoita, riisiä, makaronia, kaalia, lanttua, porkkanaa, possua, kotlettia, kanaa, heppaa, lehmää, valkoista kalaa, punaista kalaa, selleriä, paprikaa (en vihreää), maitoa, munia, juustoa (en home), lettuja, leipää, ruisleipää, hampurilaisia, salaattia, lihasoppaa, ja silakkaa ainaskin sata kiloa kutakin.

On niin nälkä että masuun sattuu ja harmittaa. Sieltä kuuluu kur-rur-kur ja se kaikuu ainakin Pyhtäälle tai Loviisaan saakkaa. Siellä ne pohtivat että mikä hitto täällä pitää meteliä ja miettivät että onko joku nyt pahasti pielessä ja Loviisassa pelkäävät että pamahtaakohan tuo ydinvoimala kun tämmöstä räimettä ja resonanssia on ilma täynnä vaikka oikeasti se onkin vaan Mäkisen nälkäinen maha joka mouruaa. Että turhaan pelkäävät, ei siellä mitään tapahdu, ja ydinvoima rules ok muutenkin, sitä lisää, ainakin sata laitosta niin saadaan sähköä ja näkee lukea kirjoja pimeässäkin. Se on hyvä, siinä on tulevaisuus.

On niin nälkä että näköä haittaa ja silmissä sumenee. En näe mitään, vaikka oikeasti näen kirjoittaa sentään jotain ja se kai riittää kun ei tarvitse ajaa autoa. Muuten ryskyisi mummot ja helmat heiluisi ja verta roiskuisi ja veri jos joku on vaikea pestä pois.

Nyt menen syömään.

Tahdon käydä avaruudessa

Tajusin juuri, etten ole koskaan käynyt avaruudessa.

Se on harmi. Sieltä näkisi varmaan aika pitkälle ja maisemat olisi hienoja. Tuntisin kun rakettibensa palaa seinän takana ja minä kiidän kohti äärettömyyksiä kovaa. Kuuluisi svooh svooh svooh ja välillä skhuuuuuuuuh ja väistelisin mikroasteroideja ja palaisin kotiin voittajana. Täällä minua juhlittaisiin ja vietäisiin paraatiin ja ihmiset hurraisivat ja taivaat täyttäyisivät paperisilpusta, joka leijailisi maahan hiljaa hiljaa hiljaa. Päivän päätteeksi joisin ehkä kaljan ja söisin myös vähän pullaa tai täytekakkua tai sitten molempia.

Olen tässä lukenut kirjaa, jossa on paljon kuvia avaruudesta. Se on hieno. Myös kuvat ovat. Niissä maa on vain ihan pieni pallukka, vaikka oikeastihan se on tosi iso, enkä erota niistä kotia millään. Suomen ehkä, ja Intian ja Usan ja Kanadan ja Australian, ne on helppo tunnistaa, mutta kaupunkeja en löydä, vaikka kerran etsin tosi kauan. Kotka löytyisi, jos näkisi itärajan, ja Lahti olisi helppo paikallistaa, jos erottaisi Päijänteen. Päijänne on muuten hieno järvi, sen vesi on sinistä ja se on suuri ja se ulottuu Asikkalasta Jyväskylään saakka. Päijät-Häme saa nimensä Päijänteestä, ja siitä minä hitto soikoon tykkään.

Päijät-Häme on jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan antanut minulle juuri sellaista tukea, turvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota kotipaikaltaan sopii odottaa. Olen kokenut siellä iloja, suruja ja vähän lisää iloja. Päijät-Hämeen maaperä on pääosin moreenia, paitsi tietenkin etelässä, jossa se on pitkälti saviperäistä. Näin on esimerkiksi Lahden Renkomäessä. Sinne ei kannata mennä uusissa kengissä, ei ainakaan silloin kun sataa, ja totta kai silloin sataa, kun on uudet kengät jalassa. Niin on käynyt minullekin. Että sano vaan hyvästit uusille kengillesi, pilasit ne juuri, yritin varoittaa muttet kuunnellut, menit Renkomäkeen vaikka taivas oli musta ja melkein salamoi etkä edes jättänyt purkkareitasi eteiseen vaan pistit jalkaan ja nyt ne on täynnä savea. Nyt varmaan harmittaa, mutta muistatpahan seuraavana sadepäivänä pysyä kaukana Renkomäestä ja Orimattilasta ja muista paikoista.

Päijät-Hämeen vaakunassa muuten näkyy tissit. Asiaa! En tosin usko, että niitä erottaa avaruuteen asti.

Luin muuten jostain, että avaruudessa käyneet astronautit olivat erottaneet aluksistaan Kiinan muurin. En usko että se on alkuunkaan totta, koska Kiinan muurihan on tosi kapea eikä kovinkaan korkea, se on vaan helvetin pitkä eikä se nyt riitä siihen, että se näkyisi avaruuteen, muutenhan sieltä erottaisi esimerkiksi Päijänteen ja nelostien, jotka ovat kumpikin ihan helkkaristi sitä pitempiä tai saattavat ne oikeastaan olla sitä vähän lyhyempiäkin nyt kun oikein asiaa mietin, en kyllä yhtään tiedä kuinka pitkä se muuri on. Varmaan aika pitkä koska kiinalaiset on kyllä melko tyhmiä, joten ei olisi mikään ihme jos ne olisivat tehneet siitä muurista ihan vallan hiton pitkän sillä välin kun riisi mätänee pelloille ja vanhukset kuolee tauteihin ja vaimoilla on ikävä kun maajussit ja lääkärit ja aviomiehet ne vaan rakentaa minkä ehtii.

Nyt jos lähden niin ehdin vielä Siwaan ostamaan limpparia.

Skateboard! Punk rock! Snowplough! Chainsaw! Turbo cool!

Kun tulin koulusta kotiin, löysin postilaatikosta pitkästä aikaa kirjeen. Mukava yllätys. Kirje oli osoitettu Jani Miikkulaiselle, joka minä en ole. Oli joka tapauksessa tosi kiva saada vaihteeksi muutakin kuin mainoksia ja laskuja ja paikallislehti Ankkuri, joka on muuten ihan ässä. En koskaan lue sitä.

Olisi varmaan tosi upeaa olla paikallislehdessä duunissa. Päivät haastattelisin kaupungin pienyrittäjiä ja tekisin kaduilla kovia gallupeja ja kiertelisin ja raportoisin värikkäistä tapahtumista, kuten esimerkiksi parturi-kampaamojen tai puhelinsanitoijaliikkeiden avajaisista. Joulun alla järjestäisin näyteikkunakilpailuita ja kahvipakettiarvontoja, joissa eläkeläiset olisivat suvereeneja. Voittaisivat kaikki nuoremmat ja vetäisivät kahvia tassilta niin että hampaat heiluu. On muuten ihan käsittämätöntä, miten kukaan voi juoda kahvia lautaselta. Tai edes kahvia. Kahvi maistuu pahalta eikä näytä hyvältä ja haisee hirveältä. Siitä saa ruskeat hampaat ja yöunet menee ja tulee vatsanpuruja ja alkaa harmittaa. Kommareiden juoni.

Äskön kävin pihalla lapiomassa isoja lumikinoksia pienemmiksi. Sillä tapaa lumi sulaa nopeammin ja kesä on aiemmin täällä. Pian olen lapioinut ja sulattanut lähes kaiken lumen ja vedän bermudashortsit jalkaan ja lähden pihalle pötköttämään. Juon Pina Coladaa visakoivun alla ja luen kirjoja ja sarjakuvia ja kuuntelen mankkaa ja muutun vaaleanpunaiseksi. Kovikset ei rusketu, ja mä oon kovis. Osaan sylkäistä melko pitkälle ja oon ajanut mopolla ilman käsiä seisaaltani. Siihen ei mammarit pysty. Ruskettuvat ihmiset ovat aina olleet mielestäni melko epäilyttäviä ja pahansuopia, ja siksi pelkäänkin niitä vähän. Ne ehkä sylkevät päin tai ovat Ruotsista.

Kävin muuten viime kesänä Ruotsissa, ja menen ehkä tänäkin vuonna. Siellä oli kivaa ja elämä hymyili, vaikka ihmiset olivatkin vähän liian ruskeita ja vaaleatukkaisia mun makuun. Muistan kun joskus pikkupoikana ajeltiin faijan kanssa autolla Ruotsissa ja nähtiin hirvi. Sen jälkeen mentiin syömään ravintolaan, jossa sain tarjoilijalta tikkarin. Siitä lähtien Ruotsi on ollut yksi suosikkimaistani, paitsi jääkiekossa. Jääkiekossa Ruotsi on pahempi kuin numerot matematiikassa. Vihaan niitä.

Tahdon kiivetä korkealle

Tajusin juuri, etten ole koskaan kiivennyt kovinkaan korkealle.

Asiaan on tultava muutos. Ensi kesänä ajan Lappiin ja kiipeän Halti-tunturin huipulle enkä aja partaa viikkoon ja kalastan ruokani haulikolla tai paljain käsin ja ehkä tapan karhun tai kaksi pelkkä kirves aseenani ja syön niin perkeleesti marjoja ettei nälkä yllätä. En käy kertaakaan suihkussa enkä vaihda vaatteita ja käytän flanellipaitaa ja farkkuja ja näytän vähän samalta kuin MacGyver-ohjelman pahikset. Näen paljon eläimiä ja otan niistä kuvia vaikken tunnistakaan niitä ja ihmettelen miten näin pohjoisessa voi kasvaa kukkia enkä tunnista niitäkään. Tunnistan vain tulppaanin ja senkin siksi että ostin niitä kimpun viikonloppuna. En itselleni.

Saan rakkoja ja puhkaisen ne ja jatkan matkaa ja pyydän ehkä jotain kaveriani mukaan. Koko reissun ajan kutsumme toisiamme pelkästään sukunimillä emmekä käytä etunimiä ollenkaan. Se nostaa toverihenkeä ja syventää ystävyyttämme. Poltamme ehkä vähän tupakkaa ja keräämme kaikki roskat mukaamme emmekä käytä vessapaperia vaan vettä tunturipuroista. Emme puhu moneen päivään, murahtelemme pelkästään. Yksi murahdus riittää kattamaan kaikki tunteet.

Olen varma että tästä vaelluksesta tulee menestys. En unohda sitä koskaan ja kerron siitä paljon tarinoita lapsenlapsilleni joskus tulevaisuudessa.

PS: Iron Maiden fucking rules.

Tahdon kaivaa kuopan

Minä en ole koskaan kaivanut kunnon kuoppaa.

Tajusin sen muutama viikko sitten, enkä siitä lähtien ole ehtinyt ajattelemaan juuri mitään muuta. Tahdon kaivaa kuopan, leveän, syvän ja huolella tehdyn.

Armeijassa jouduin toki lapioimaan ihan olan takaa, kaivoin harvase päivä maahan kuoppia, johon mahtui telttoja, rekka-autoja ja vaikka mitä muuta. Silloin tein kaiken kuitenkin käskystä enkä koskaan yksin. Sellainen ei kelpaa. Tahdon kaivaa muuten vaan, ilman mitään syytä ja tarkoitusta.

Olen yrittänyt laatia listaa tarvikkeista, joita tarvitsen. Uskoisin pärjääväni näillä melko pitkälle:

-lapio
-evästä
-hansikkaat
-paikka jossa kaivaa

Raportoin tänne tasaisin väliajoin kaivausten edistyessä. Nyt lähden kuitenkin syömään pullaa.