The bitch is back

Näin eilen kaupungilla hienon valkean Saabin. Se kuului Hitlerille. Tiedän sen, koska sen kylkeen oli kirjoitettu niin vihreällä spray-värillä. Sinä sanot että se on pelkkä töherrys eikä todista mitään, mutta minä sanon että ihan muuten tasan todistaa. Myönnän, että on vähän tyhmää sotkea omaisuuttaan spray-maalilla, varsinkin sellaista omaisuutta, joka maksaa niinkin paljon kuin tavallinen henkilöauto. Vielä tyhmempää olisi kuitenkin nimetä omat tavaransa jollekin muulle kuuluviksi, eikä sitä voi kukaan kieltää. Vai osaatko muka kuvitella, että kirjottaisit valtavan suurilla kirjaimilla autosi kylkeen Hitlerin auto, jos nimesi on oikeasti Virtanen? Et niin, enkä osaa minäkään. Näin ollen näkemäni valkoinen Saab oli Hitlerin oma, eikä tätä pysty kukaan kieltämään.

Aukottomista todisteistani huolimatta näky sai minut hämmästelemään muutamaa asiaa. Päällimmäisenä tuli mieleen, että miten mies, joka poltatti ruumiinsa, ampui itseään päähän ja kaiken tämän jälkeen söi vielä myrkkyä, on taas ajokunnossa. En voi tietenkään mennä takuuseen mistään, mutta pohdin asiaa hieman, ja keksin muutaman melko vakuuttavan oloisen teorian. Muista kuitenkin, että esitän tässä vain omia pohdiskelujani ja mietteitäni, enkä vielä toistaiseksi ole pystynyt todistamaan mitään seuraavassa lueteltua todeksi. Teen kuitenkin jatkuvaa ja väsymätöntä taustatyötä asian selvittämiseksi.

Mietin, josko valtakunnankanslerin kuolema olisikin sittenkin ollut vain liittoutuneiden propagandaa, keino saada kotona odottava kansa huokaisemaan helpotuksesta ja varmistumaan Saksan lopullisesta tappiosta. Ehkä Adolf pääsikin pakenemaan Führerbunkerista Kubelwagenin pyörät vinkuen läpi pommitetun ja savuavan Berliinin venäläisen nikkelin ja lyijyn vinkuessa korvissa. Henkeäsalpaava takaa-ajo on kenties päättynyt lentokentälle, jonka kiitoradalla kilpa-ajon hävinneet liittoutuneet ovat äkkiä parsineet kasaan hätävaleen vihollisensa kukistumisesta. Punainen propagandakoneisto on täyttänyt radioaallot ja lehtipainot uutisilla kolmannen valtakunnan grand old manin tekaistusta kuolemasta, samalla kun Hitlerin Messerschmitt on jo puksuttanut moottorit punaisena kohti Etelä-Amerikkaa ja sen myötämielisiä banaanivaltioita.

Toisaalta on yhtä lailla mahdollista, että totuutta on yrittänyt peitellä vastapuoli. Ehkäpä valtakunnan johto sai laivattua Hitlerin ja tämän rouvan salaa turvallisemmille vesille, kun liittoutuneille on samaan aikaan syötetty pajunköyttä Führerin itsemurhasta. Tämä on totta kai vaatinut lähes epäinhimillistä omistautumista ja uskollisuutta aatteelle muilta Saksan ykkösnimiltä. Tavallista rivipolitikkoa tai sotamiestä olisi eittämättä harmittanut lähteä Nürnbergiin hirtettäväksi, kun pomo loikoilee Rion rannalla vaimo kainalossaan. Todelliset puoluemiehet ovat tästä huolimatta varmasti nähneet asian valoisan puolen; Mojitojen ja rantalentopallon välissä Adolfilla on kivaa aikaa suunnitella Saksan toista tulemista.

Ei kuitenkaan voida sulkea pois sitä jokseenkin todennäköistä mutta umpitylsää vaihtoehtoa siitä, että kaikki sujui niin kuin kirjoihin ja kansiin on painettu. Ehkä Adolf katsoi Mauseria piippuun ja päätti päivänsä, eikä kaahaile enää koskaan. Ehkä Hitler eväsi oman ajolupansa syanidilla ja antoi kortin palaa kuolleen torsonsa mukana. Yhteisen hyvän ja liikenneturvallisuuden kannalta näin olisikin varmaan parempi. Adolf kun tuskin sai rajoitettua törttöilyään pelkästään politiikkaan, vaan hölmöilyt seurasivat mukana puhujapöntöstä autoon. Ehkä näkemäni Saab onkin siis vain muisto Hitlerin teinivuosilta, poikaporukalla tehty töhry muiden joukossa. Kenties nuorella fasistinalulla oli tapana nimikoida kaikki omistamansa tavarat valtavilla vihreillä kirjaimilla; omituinen tapa joka sopisi vallan hyvin yhteen muiden, vasta vähän myöhemmällä iällä ilmenneiden erikoisten päähänpinttymien kanssa. Ehkäpä näkemäni maantiekiitäjä onkin vain Hitlerin perintö sisarenpojille ja -tyttärilleen, muisto hassun sukulaissedän toilailuista. Niin tai näin, en tingi kannastani. Saab ja Hitler kulkivat ainakin joskus käsi kädessä.

Mikäli Adolf on kuitenkin saanut kakkosvaiheensa suoritettua ja on taas rautahevosen puikoissa, en malta olla pohtimatta mikä hänet on tuonut uudestaan Suomeen. Tein havaintoni Savonlinnalaisella parkkipaikalla, joka on hyvinkin voinut olla viimeinen pysäkki ennen Venäjää. Täältä kun on verrattain lyhyt matka itärajalle, ja viime kerrallahan Adolfin liiketoiminta naapurissamme ajautui katkeraan konkurssiin. Voi siis hyvinkin olla, että valtakunnankansleri paahtaa jo vitonen silmässä kohti Kremliä kuittaamaan vanhoja velkoja. Toisaalta Savonlinna on viivasuoran matkan päässä myös itäisestä Pohjois-Suomesta. Näin ollen on mahdollista, että Hitler on käynyt Saimaan rannalla S-marketissa vain täydentämässä tulitikku- ja sytytysnestevarastonsa, ennen kuin matka on jatkunut kohti Lappia. Eihän sitä tiedä jos sieltä löytyisi vielä muutama vaivaiskoivu poltettavaksi.

Kaiken tämän lisäksi minua kummastuttaa erityisesti Hitlerin autovalinta. Miksi ihmeessä moottoriteihin mieltynyt kansanauton kehittäjä on päätynyt ruotsalaisvalmisteisin ruostekasan puikkoihin? Äkkiseltään voisi kuvitella, että johtaja yrittää vain pitää matalaa profiilia, mutta järkyttävän näkyvästi ja hurjilla kirjaimilla tehty nimikointi ei varsinaisesti tue tätä teoriaa. Kenties Adolf on sapattivuosinaan vain sortunut viettämään sen verran hurjaa elämää, että reichsmarkit ovat päässeet loppumaan liiton arkin pohjalta, eivätkä varat ole enää riittäneet huippuluokan tiennielijään. Tämä voi hyvinkin olla osasyy laskeneisiin laatustandardeihin. Silti tuntuu omituiselta, ettei vaikkapa Ferdinand Porschen tallista ole löytynyt mitään kelpoa käyttöpeliä edes sopivaan leasing-hintaan vanhalle aseveljelle.

Ilmassa on paljon avoimia kysymyksiä, joihin aion vielä löytää vastauksen. Oli asian todellinen laita mikä tahansa, yksi asia on varmaa; Näin eilen Hitlerin Saabin. En tiedä onko Führerin jalka taas kaasulla, mutta aion selvittää asian ja raportoida tutkimuksistani tänne tasaisin väliajoin. Tällä hetkellä totuuden tietää vain yksi mies; kuski itse.